Elämästä, elämänviisaudesta ja rauhasta
Vanhustenviikon kunniaksi Linnalan kurssisuunnittelija ja kädentaitojen opettaja Kaija Surakka-Skinnari haastatteli Seniorikeskuksen asiakasta Varpua. Keskustelussa nousivat esiin elämän tärkeät käännekohdat, lapsuuden sota-ajan muistot, rauhan merkitys, kirjoittamisen ilo sekä yhteisöllisyys, joka kantaa myös ikääntyessä.
Kuinka kauan olette olleet Seniorikeskuksen asiakkaana?
Olen ollut täällä noin vuoden. Jäin yksin mieheni kuoleman jälkeen, ja tyttäreni sanoi minulle, että Linnalassa on mukava kerho, eikä kannata jäädä yksin suremaan. Hän kehotti lähtemään mukaan.
Innostuin heti. Kävin aluksi torstaisin, jolloin ohjelmassa oli muun muassa jumppaa, joka oli minulle tärkeää. Ajattelin, että tämä on niin mukavaa toimintaa, ihmiset ovat ihania ja sekä Marjo-Riikka että Annaliisa ovat erinomaisia ohjaajia. He huolehtivat jokaisesta niin hyvin, että päätin alkaa käydä myös tiistaisin.
Nyt olen osallistunut toimintaan kaksi kertaa viikossa, ja siitä on tullut minulle valtavan suuri ilo. Erityisesti muistan sen, miten lämpimästi minut otettiin vastaan uutena tulijana. Usein kestää pitkään päästä mukaan uuteen ryhmään, mutta täällä Marjo-Riikka tuli vastaan avoimin sylin. Tunsin heti oloni tervetulleeksi ja sain olla oma itseni.
Olisi kiva kuulla lapsuudestanne. Oletteko kotoisin Savonlinnasta?
En ole. Olen vähän tällainen maankiertäjä. Synnyin Pyhtäällä ja asuin siellä kuusivuotiaaksi asti. Kun sota alkoi, monet muuttivat kaupungista maalle, mutta meidän perheemme muutti kaupunkiin, Lahteen.
Sota-aika tuli tutuksi. Opin tuntemaan pommisuojat, sillä yölläkin piti lähteä sireenien soidessa aamutakki päällä ja saappaat jalassa suojaan, kun hävittäjät lensivät yli. Aamuisin juoksimme lasten kanssa katsomaan, missä palaa ja mitä oli tapahtunut.
Minulla oli hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Lapsi ei ymmärrä sotaa samalla tavalla kuin aikuinen. Silloin kaikki tuntui enemmänkin jännittävältä kuin pelottavalta. Kiinnosti nähdä, missä palaa ja mitä oli tapahtunut.
Onko lapsuudesta tai nuoruudesta jäänyt mieleen erityinen henkilö?
Yksi tilanne on jäänyt erityisesti mieleeni. Leikimme Pyhtäällä Kymijoen rannalla. Siellä oli jyrkkä ranta, jonne meidän ei olisi saanut mennä. Isommat lapset hyppivät rannassa olleeseen puutavaraproomuun, ja minä tietenkin lähdin perässä. Olin kuitenkin niin pieni, että putosin syvään veteen.
Eräs tyttö tarttui minua hiuksista ja veti pinnalle. Ilman häntä en ehkä olisi tässä kertomassa tätä tarinaa. Tyttö oli noin kymmenvuotias, minä ehkä viisivuotias. Hän oli minun pelastajani.
Toinen mieleen jäänyt muisto liittyy vieraisiin ihmisiin Lahdessa. Meillä oli hyvä koti, mutta sellaista halailemisen kulttuuria ei juuri ollut. Erään viikon ajan meillä kävi ruokatunneilla pariskunta, joka työskenteli lähikaupassa. Mies istui keinutuolissa ja vaimo meni aina hänen syliinsä istumaan.
Lapsena katselin sitä lumoutuneena. Se näytti minusta kauniilta ja lämpimältä. He kirjoittivat myös muistivihkooni kauniit värssyt ja toivotukset elämää varten. Ajattelin silloin, että he ovat maailman hienoimpia ihmisiä. Itse värssyjä en enää muista, mutta niiden lämmin henki on jäänyt mieleeni.
Rauha alkaa minusta -hankkeessa pohdimme rauhan merkitystä ihmisen elämässä. Millaisia rauhan, turvallisuuden tai toisaalta turvattomuuden kokemuksia teille jäi lapsuudesta?
Ehkä lapsuudessa oli jonkin verran turvattomuuden ja riittämättömyyden tunnetta. Myös läheisyyden kaipuuta. Uskon, että sota vaikutti siihen omalla tavallaan.
Minulla oli ystäviä, joiden isät olivat kaatuneet sodassa. Koulumatkoillakin piti joskus hakeutua pommisuojaan muiden ihmisten mukana. Varmasti sodan vuoksi syntyi turvattomuuden tunnetta, vaikka lapsena elikin tilanteissa mukana ymmärtämättä kaikkea niiden vakavuutta.
Nuorena elin myös vahvan uskonnollisen vaiheen. Ehkä sekin oli eräänlaista turvan etsimistä. Menin mielelläni kirkkoon, vaikka kotimme ei ollut erityisen uskonnollinen. Se toi lohtua ja turvallisuuden tunnetta.
Loppujen lopuksi minusta kasvoi kuitenkin tasapainoinen ihminen.
Mikä on auttanut teitä selviytymään näistä kokemuksista?
Opiskelu ja muutamat tärkeät opettajat ovat auttaneet paljon. Lisäksi kirjoittaminen on ollut minulle aina erittäin tärkeää.
Jo lapsena aloin kirjoittaa kirjeitä Jumalalle. En oikein tiennyt, kenelle voisin ajatuksiani kirjoittaa, joten kirjoitin niitä hänelle. Edelleen kirjoitan paljon. Se tuottaa minulle valtavasti iloa.
En aina kirjoita suruista tai vaikeista asioista, vaan annan mielikuvituksen kuljettaa. Kirjoitan kaikenlaisista hahmoista ja tarinoista, mitä mieleeni sattuu tulemaan.
Olen nyt 89-vuotias. Viime talvena osallistuin kirjailija ja ohjaaja Johannes Ekholmin kirjoitusryhmään. Keväällä hän oli lukenut tekstejäni ja sanoi minulle:
”Kuule Varpu, meidän kurssimme loppuu tähän, mutta älä lopeta kirjoittamista. Sinä kuvaat hyvin ihmisiä ja luontoa. Anna mennä.”
Se rohkaisi minua valtavasti. Ajattelen, että jos Luoja suo vielä aikaa ja ajatuksia riittää, kirjoitan suurella ilolla edelleen.
Toinen tärkeä asia ovat ihmiset. Välillä sydän oikein pakahtuu, kun ajattelen kaikkia täällä Seniorikeskuksessa. Ihmiset auttavat toisiaan niin kauniisti.
Pelaamme esimerkiksi yhdessä pelejä. Mukana on myös satavuotias pelaaja. Hänet saatetaan heittopaikalle, ja kohteessa joku viittoo, mihin hernepussi kannattaa heittää. Kun heitto onnistuu, hän on valtavan onnellinen, ja kaikki taputtavat.
Se kuvaa mielestäni tämän paikan henkeä. Täällä on yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta, jota ihmiset kaipaavat iästä riippumatta.
Onko jokin merkityksellinen laulu tai runo jäänyt mieleen?
Laulu ”Onko ihanampaa aamua kuin tää” merkitsee minulle paljon.
Edesmennyt mieheni lauloi sitä lähes joka aamu. Hän laittoi sen usein soimaan myös puhelimesta ja hyräili mukana.
Kun kuulen sanat ”Voiko ihanammin päivän enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää, rakkaimpani vierelläin…”, ajattelen häntä heti.
Sain hänen kanssaan kaiken sen läheisyyden ja rakkauden, jota ehkä sota-ajan lapsena kaipasin. Tapasimme toisemme Kelan kurssilla ja saimme viettää yhdessä neljä ja puoli onnellista vuotta.
Onko teillä unelmia tai toiveita tulevaisuudelle?
Kirjoittaminen on edelleen suuri unelmani. Minulla on paljon valmiita novelleja, ja joskus ajattelen, että olisi hienoa saada ne julkaistua.
Olisi mukavaa löytää joku kuvittaja mukaan, jotta niistä voisi syntyä valmis kokonaisuus. Olen aiemmin julkaissut pienen novellikokoelman, ja viimevuotinen kirjoitusohjaajani rohkaisi minua jatkamaan samalla tiellä.
Mitä terveisiä haluaisitte lähettää nuoremmille sukupolville?
Kyllä nuoriso tietää paljon, ja meillä on paljon hienoa nuorisoa.
Olin eilen kampaajalla, jossa on useita kampaajatuoleja. Minua palveli nuori mies, jolla oli kolme nenärengasta, musta tukka ja pitkä letti. Hiukset olivat vähän miten sattuu, mutta meillä riitti juteltavaa vaikka kuinka paljon.
Siinä jälleen ajattelin, että meillä vanhemmilla ihmisillä on joskus turhan paljon ennakkoluuloja nuoria kohtaan. Todellisuudessa nuoret ovat usein mahdottoman mukavia ja kiinnostavia.
Nuorilla ja lapsilla on valtavasti mielikuvitusta. Tässäkin nuoressa miehessä näkyi minusta jotakin sellaista, että häneen oli jäänyt lapsen luovuus ja rohkeus olla oma itsensä. Melkein teki mieli onnitella häntä siitä.
Ennen oli enemmän sellaista ajattelua, että kaikkien piti olla samanlaisia ja näyttää samalta. Nykyisin on kuin lapsuuden luovuus saisi säilyä pidempään.
Minusta nuorissa on paljon sellaista, jonka soisi säilyvän vielä pitkälle aikuisuuteen asti. Meillä vanhemmillakin on heiltä paljon opittavaa.
Olkaa sellaisia kuin olette. Teissä on paljon sellaista, mistä me vanhemmatkin voimme oppia.